Silti minä kysyn mielummin,myös itseltäni, onko lapsellasi/lapsellani rajat? Oletko lapsellesi läsnä? Tuetko lapsen luontaista taipumusta tutkimiseen ja autatko lastasi valmistautumaan tähän suureen seikkailuun, jota kutsutaan elämäksi?
Tärkeintä tehtävää,vanhemmuutta, ei voi koskaan, missään tilanteessa väheksyä. Ei ole yhdentekevää, miten me siihen suhtaudumme. Kuljemme lapsen kanssa lähekkäin, silti meidän tulee olla koko ajan askeleen edellä. Lapsi peilaa kauttamme maailmaa. Kun hän itkee, me lohdutamme ja kun hän nauraa, mekin iloitsemme. Kun lapsi kiukuttelee, me kerromme tunteelle nimen, olet vihainen ja väsynyt..Jos lapsi haluaa rohkeasti kiivetä kalliolle, annamme hänen tehdä sen, osoitamme, että luotamme lapseen. Me tiedämme, mitä on seuraavan mutkan takana ja me myös tiedämme, kannattaako kuoppa kiertää vai annammeko lapsen mennä ja kompastua. Sillä siloittaa me emme tietä voi, tai meidän ei kannata. Sileä tie olisi toki helppo lapsen kulkea, mutta seikkailun jatko-osassa, pettymysten sietäminen kävisi ehkä liian työlääksi ja raskaaksi. Tulee nimittäin aika, jolloin lapsen tulisi rohkeasti ottaa ne haparoivat askeleet omalla tiellään. Siellä ei olekaan vanhempi tieviittana risteyksissä, vain vanhemman pakkaamat eväät repussa ja ymmärrys oikeasta ja väärästä. Silloinkin vanhempien tulee seistä seikkalussa mukana, mutta taka-alalla, ottamassa koppia, jos askel horjuu.. Mutta mikä tärkeinä, sieltä äidin ja isän pakkaamasta elämän eväsrepusta pitäisi löytyä alimmaisena ja päällimäisemä itseluottamus ja itsetunto- Olen rohkea, en uhkarohkea. Tunnen itseni ja luotan itseeni, en silti ole elämälle sinisilmäinen. Sydämeni on avoin, autan muita, minua ei silti saa käyttää hyväksi, kiltteys ei ole sama kuin tyhmyys, ymmärrän sen ja sen, että kiltteys on sydämensivistystä. Osaan pitää puoleni, käyttämättä muita ihmisiä hyväksi. Kunnioitan toisia ihmisiä, en valehtele tai hauku. Tiedän, mitä haluan, mutta en käytä epärehellisiä keinoja,saavuttaakseni omat päämääräni. Aikeeni kestävät aina päivänvalon.
On tärkeää, että jo pieni ihminen saa kokea kunnioitusta ja että itsetuntoa tuetaan. Silloin me jo lastaamme lapsen eväsreppuun pohjimmaiseksi itseluottamuksen- ja tunnon. Siihen lapsen on hyvä alkaa rakentamaan elämää. Lasta tulee kuunnella ja lapselle puhutaan kunnioittavasti. Lapselle annetut lupaukset pidetään. Lapselle asetetaan rajat ja niistä pidetään kiinni. Ettei me aikuiset ajateltaisi itsekkäästi, että lapset tottuvat tilanteisiin. Ajattelisimme aina, aina ensin lapsen etua ja sitten vasta omaamme!
On tärkeää,että lapset oppivat puhumaan ja lukemaan. On tärkeää, että kädentaidot karttuvat ja lapsi oppii uutta. Mutta tärkeintä on, millainen lapsi puhuu ja mitä lapsi puhuu.
Jo pienen lapsen käytöksestä voi nähdä paljon. Kaksi- vuotiaan äiti voi kyllä kysyä, että puhuuko muiden kaksivuotiaat, mutta vastaus voi myös olla, että puhuu täysin, sydämellään <3
No joo, kyllä liian usein ajattelee, että tuo ja tuo asia on tekemättä tai vaatis fiksausta.. Tai löytyy uusia mielenkiintoisia keskeneräisyyksiä, jotka vie aikaa niinsanotuilta pakollisilta keskeneräisiltä asioilta. Valinnanvapaus tässäkin, teen sitä, mistä pidän ja minkä osaan. Ja toki ne löytyy edestä ne pakolliset, mutta jos jonkun asian voi tehdä tänään, sen voi tehdä huomennakin :) Niinpä asiat on aina kesken! Näiden vakavien ;) pohdintojen jälkeen totean vain, että tämä olkoon johdantona uudistuneeseen blogiini. Ollaan keskeneräisiä ja silti täynnä elämää.
~ Teija